Great Divide Trail -vaellus - Missä mentiin? Osa 4

Jasperin kansallispuisto – Kakwan provinssipuisto – Grande Cache: 
400 km, 11 päivää, 10 400 m vertikaalista nousua 

 



Leiripaikat: Minnow –järven leiripaikka (Jasper) – Miette-järven leiripaikka (Jasper) – Moose-joen lähellä (Mount Robson) – Wolverine-leiripaikka (Jasper) – Jackpine-joen yläjuoksulla (Willmore) – Jackpine-joen keskijuoksulla (Willmore) – Morkill-solan leiripaikka (Willmore) – Cecilia-järven lähellä (Kakwa) – Côté-joen yläjuoksulla – Dry Canyon – Grande Cache


Reitti: Marjorie-järvi – Caledonia-järvi – Minago-joki – Minnow-järvi – Dorothy-järvi – Christine-järvi – Yellowhead-valtatie – Miette-joki – Miette-järvi – Centre-sola – Miette-sola – Grand-sola – Colonel-sola

Minnow-järvellä vietetyn yön ja pakollisten valtatiellä käveltyjen kilometrien jälkeen seikkailu alkoi jälleen. Jasperin kansallispuiston pohjoisreitit olivat monin paikoin märkiä ja mutaisia. Korkeampia alueita peitti valtavat keidasrämeet, joissa vesi nousi polviin asti ja pajupensaat ulottuivat pään yläpuolelle. Niiden läpi kulkeminen vaati lähitaisteluotteita ja harmitti, kun ei tullut pakattua viidakkoveistä mukaan. Kaiken lisäksi rämeillä oli mahdoton seurata minkäänlaista polkua ja paljon aikaa ja energiaa kului reitin etsimiseen rämeiden ylitysten jälkeen.

Myös vuoristomaisema oli erilainen verrattuna vaelluksen eteläosiin. Solat olivat matalampia ja kosteampia ja vuoret eroosion kuluttamia. Näkymien kauneudesta ei kuitenkaan tarvinnut tinkiä.

Reitti: Colonel-joki – Moose-joki – Steppe-joki – Moose-sola – Calumet-joki – Smoky-joki – Carcajou-joki – Chown-joki – Bess-sola – Jackpine-sola 


Mount Robsonin provinssipuisto muistutti maastollaan siitä, ettei tämän vaelluksen pitänytkään olla helppo. Pusikossa ja mudassa rämmittiin Moose-joelle asti ja kulku kävi vaan kamalammaksi. Ensin ylitettiin Moose-joki kolme kertaa samasta kohdasta ennenkuin oli varmaa, ettei kummallakaan puolella ollut polkua mitä lähteä seuraamaan. Kumpikin lipsui pohjan liukkailla kivillä ja viimeisellä ylityskerralla Piia kaatui voimakkaaseen virtaan onneksi kastellen vain päällä olevat vaatteet, ja pokkarikameran, jota kannettiin pikakuvia varten. 

 

Ja kerran haasteita ei vielä ollut tullut vastaan tarpeeksi, seuraavaksi edessä oli pahimman metsäpaloalueen ylitys ikinä. Alue oli täynnä pieniä ja isoja kaatuneita runkoja, joiden yli, ali ja ympäri meneminen korkeassa kasvillisuudessa vei uskomattoman paljon energiaa. Maassa kulki jokin polun tapainen, jota välillä pystyttiin seuraamaan ja joka kulki Moose-joen ylävirran yli noin kaksi miljoona kertaa. Ja sitten tultiin märälle suolle, joka lopulta nielaisi polun kokonaan. Eli vaellus jatkui märässä pusikkoisessa maastossa ilman merkittyä reittiä ja siinä vaiheessa oltiin molemmat fyysisesti ja henkisesti melko uuvuksissa. Pettymys oli suuri, kun päivittäistä kilometritavoitetta piti laskea, koska kulku ryteikössä oli niin hidasta.




Onneksi asteittain, hitaasti mutta varmasti, oltiin menossa ylöspäin ja pikkuhiljaa maa muuttui kuivemmaksi. Päivä oli sateinen ja sumuinen, mutta välillä keli selkeni ja Moose-solalla nähtiin ruskeakarhukin juoksemassa rinnettä ensin alas meitä kohti, ja sitten ylös meitä karkuun. Sen jälkeen kuljettiin jonkin aikaa Jasperin kansallispuiston alueella melko hyvillä poluilla ja ihasteltiin henkeäsalpaavaa näkymää Chown-jäätikölle.

Reitti: Jackpine-joki – Pauline-joki – Shale-sola – Shale-harjanne – Morkill-sola – Mount Morkill – Featherstonhaugh-sola – Featherstonhaugh-joki – Forgetmenot-sola – Forgetmenot-joki – Casket-sola – Casket-joki – Sheep-joki


Jasperin kansallispuiston taakse jättäminen oli helppo huomata. Polun yli kasvaneet pajut ja kaatuneet puut  eivät olleet mitään uutta, mutta äkkiä ylämäet kävivät jyrkiksi. Sitten saavuttiin Willmoren erämaihin, joissa koettiin kaikki mahdollinen mitä vaellukselta vain voi odottaa. Ensin saatiin ensiluokan näkymät Chown-jäätikölle (Julienin suosikkinäkymä) ja Jackpine-joen laaksoon ja yövyttiin alati ääntelevän jäätikön alla. 

 

Sitten edessä oli monta kymmentä haastavaa kilometriä Jackpine-joen varrella, jota peitti kosteat suot, tiheät pajukot ja paikoitellen mutaiset rannat. Polku katosi joka 50 metrin välein jokeen, joten suurimmaksi osaksi kuljettiin ilman.

Risukot eivät päästäneet helpolla läpi

Mutta sitten reitti kipusi korkeammalle ja ensiluokkainen polku kulki yli valtavien alppiniittyjen. Ympärillä avautui 360 asteen näkymät Kalliovuorille: huipuille, järville ja jäätiköille. Sinne olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa.

Tietysti ennen pitkää reitti vei takaisin alas mutaisiin ja pusikkoisiin metsiin, mutta Willmore oli kaiken kaikkiaan koko vaelluksen suosikkipaikka. Varsinkin kun 11 päivään ei ketään muita näkynyt missään, ei edes kengänjälkiä. Siis varsinaista luksusta!

Reitti: Surprise-sola – Cecilia-joki – Cecilia-järvi – Providence-sola – Broadview-järvi – Kakwa-järvi – Broadview-järvi – Cecilia-järvi


Kun Surprise-sola oli kiivetty edessä avautui Piian suosikki näkymä: valtava vihreä laakso ja kallioseinillä jäätiköitä, lunta ja vesiputouksia. 

Sitten oltiinkin jo Kakwan provinssipuistossa, jossa vaihtelivat kosteat suoalueet korkeine pajukkoineen ja tundraniityt helppokulkuisine polkuineen. Vuoria peitti edelleen lumikerros ja niinpä sulamisvedet tekivät maastosta paikoin hyvinkin kostean, myös korkeammilla alueilla. Sääskiverkosta tuli viimein jokapäiväinen varuste, ininä soi korvissa taukoamatta.

Mutta kun Kakwa-järven leiripaikalle päästiin, kaikki muu unohtui. Great Divide Trail -reitti oli vihdoin kävelty loppuun, oltiin siis ”perillä”. Väsyneinä, ihmeissään ja ylpeinä istuttiin kannon päällä ja syötiin palkintosuklaat. Olo oli kerta kaikkiaan sanoin kuvaamaton.

Great Divide Trail -reitti (1200 km) kävelty!

 

 

Reitti: Côté-joki – Sheep-joki – Dry Canyon – Smoky-joki – Valtatie 40 – Grande Cache

Sitten aloitettiin vaelluksen viimeinen vaihe. Ensin edessä oli puskavaellusta kauniin Cecilia-järven ympäri, sitten kiivettiin ylös rinteiden toiselle puolelle. Siellä virtaavan Côté-joen alkua oli ensin vaikea havaita varsinkin ilman kunnollista karttaa, mutta niinkuin aina lopulta reitti löytyi. Joen seuraaminen oli hankalaa, kun maastossa kulki kunnollisen reitin sijaan vain pieniä hirvipolkuja. Mutta samalla edessä avautui valtavan kaunis vihreä laakso, joka oli kallioseinämien reunustama ja vaikka kulkua hidasti korkeat pajukot ja märkä maasto, vaelluksesta ei voinut kuin nauttia. 

Viimeinen iso joen ylitys, vettä oli vyötäröön ja virta melko menevä

Sheep-joelle tullessa eteen ilmestyi lopulta oikea polku, joka muuttui vain paremmaksi mitä edemmäs kuljettiin. Viimeinen päivä sujui melkein juoksunopeudella, kun alla kulki leveä ratsastureitti, ja Grande Cacheen päästiin vielä samana iltana. Ja yhtäkkiä reissu olikin ohi.



Alkuperäinen suunnitelma olisi vienyt meidät vielä eteenpäin Grande Cachesta, mutta terveydellisistä syistä vaellus päätettiin lopettaa tähän pikkukaupunkiin.

Likaisena sairaalan valkoisilla lakanoilla

Kun päätös oli lopulta tehty, olo oli ihmeellinen ja niitä tuntemuksia on edelleen vaikea pistää sanoiksi. Oltiin ylpeitä reissun saavutuksista, väsyneitä haastavista osioista, onnellisia upeista maisemista ja viimein valmiita sanomaan:  

”Tuli tuossa valloitettua Kanadan Kalliovuoret!”