Great Divide Trail -vaellus - Missä mentiin? Osa 1

Waterton Lakes –kansallispuisto – Banffin kansallispuisto: 
500 km, 14 päivää, 19 000 m vertikaalista nousua

 




Leiripaikat: Alderson-järvi (Waterton) – Lone-järvi (Waterton) – La Coulotte-harjanteen vieressä – Barnaby-harjanteella – Willoughby-harjanteella – Allison-joen vieressä – Alexander-jokea seuraavalla tiellä – Amfiteatteri ennen Tornado-solaa  – Beehive-vuoren lähellä – Mäellä ennen Fording-joen solaa  – Elk Lakes-puiston tiellä (Elk Lakes)  – Forksin leiripaikka (Peter Lougheed) – Birdwoodin leiripaikka (Banff) – Og-järven leiripaikka (Mount Assiniboine) – Banff


Kesän vaellusseikkailu alkoi Watertonin kansallispuistosta 15. päivä kesäkuuta. Rinkkoihin oli pakattu ruokaa 15 päivän ajalle ja mieli varattu jännityksellä. Varoituksia reitin haasteista oltiin kuultu loputtomiin, mutta mikään ei olisi voinut estää meitä suuntaamasta Kalliovuorille ja Great Divide –reitille. Matkaa oltiin suunniteltu pitkään ja kaikkeen oltiin varauduttu. Ainakin melkein.



 
Reitti: Waterton-järvi – Alderson-järvi – Cameron-järvi – Akamina-tie – Rowe-joki – Tamarack-huippu – Lone-jörvi – Twin-järvet – Sage-sola


Kauniista Watertonin kansallispuistosta oli näppärä aloittaa taivallus erämaahan. 

Polut olivat suurimmaksi osaksi hyvässä kunnossa, ainakin silloin kun ne olivat näkyvissä. Jo etukäteen oli tiedossa, että kesäkuussa vuorilla ja alemmillakin alueilla lunta voi olla paikoin vielä runsaastikin. Niinpä polku oli ajoittain märkä tai kokonaan lumen alla ja reitin seuraaminen näin melko hankalaa. 
 

Tältä vaellusparilta otettiin luulot pois heti ensimmäisenä päivänä, kun eteen kohosi Tamarack-huipun valtava lumiseinämä. Julienin rautaisella vaelluskokemuksella kiipeämisestä selvittiin kuitenkin hyvin ja huipulla päästiin ihailemaan komeita vuoristomaisemia. 

 
Seuraavina päivina vaelluksen teemana oli lumi, vesi ja kova kiipeäminen. Haasteita tultiin hakemaan ja niitä siis myös saatiin.

Reitti: Font-joki – La Coulotte-harjanne – La Coulotte-huippu – Barnaby-harjanne – West Castle-tie 

 
Kun kansallispuisto jäi lopulta taakse, reittiä oli vaikeampi seurata varsinkin La Coulotte ja Barnaby –harjanteilla. 

 

 
Siellä polku peittyi ajoittain parin metrin syvyiseen lumeen ja kulku oli yhtämittaista ylä- ja alamäkeä. 

 

 
Päivässä vertikaalista nousua kertyi yli 2000 metriä eli vaellus oli fyysisesti raskasta. 





Lisäksi kulku ilman merkittyä polkua oli hankalaa erityisesti metsäosuuksilla ja lopulta vaarallistakin harjanteen jyrkimmissä kohdissa.
 

 
 

Äkkiä edessä oli kallioseinämiä, joita oli liian riskialtista kiivetä tai laskeutua turvallisesti, joten yö vietettiinkin harjanteen päällä. 

 

Seuraavana päivänä suunnattiin suoraan alas laaksoon, mikä tarkoitti rämpimistä tiheässä, märässä metsässä, joka vietti jyrkästi menosuuntaan. Kirosanojen voimalla siitäkin selvittiin.


Reitti: Tie 774 – Suicide-joki – Mount Haig-tie – Carbondale Haul-tie – Lynx Creek-tie – Willoughby-harjanne – Lynx Creek-tie – York Creek-tie – Coleman – McGillivray-joki – Atlas-tie – Allison-joki – Deadman-sola – Alexander Creek-tie – Alexander-joki – South Line-joki – North Fork-sola

Seuraavina päivinä kulku tapahtui suurimmaksi osaksi metsäteitä ja mönkijäreittejä pitkin, mikä tiesi helppoa etenemistä vaikka välillä lukuisat risteävät reitit tekivät suunnistamisesta hankalaa. Apuvälineinä meillä oli mukana pelkästään tulostettuja suuren mittakaavan karttoja sekä kompassi, joten meidän ja risteysten tarkkaa sijaintia oli melko vaikea tarkasti tietää. Moneen otteeseen tulikin pohdittua, käännyttiinkö oikeaan suuntaan. Reiteillä ei kuitenkaan ollut paljoa liikennettä ja moottorivehkeiden melu ei onneksi haitannut vaellusrauhaa. Hiljaisuudesta ja tyhjyydestä saatiin siis nauttia täysillä. Vaellus vaikeutui väistämättä rajun myrskyn iskettyä Etelä-Albertaan nostaen jokien veden korkeuden hurjiin mittoihin. Mutta yli ja läpi mentiin, vaikka mitä oli edessä.

Reitti: Tornado-sola – South Hidden-joki – Cache-joki – Beehive-joki – Lost-joki – Cataract-joki – Fording River-sola


 
Kun helppokulkuiset tiet jäivät taakse ja kiivettiin lumen peittämä North Fork-sola, vaellus muuttui entistä mielenkiintoisemmaksi. 







Ensin kiivettiin kaunis, jyrkkä ja lumen peittämä Tornado-sola, ja sen myötä märkä metsä ja pilvet, jotka peittivät taivasta monta päivää, jäivät alapuolelle.

 

Nyt oltiin itäpuolella Kalliovuoria, jossa oli ainakin hetken aikaa aurinkoista ja alas laskeuduttiin seuraten South Hidden-jokiuomaa. 

Kamppeiden kuivausta Tordano-solan jälkeen

Yksikään päivä ei kulunut, etteikö eteen olisi tullut tulvivia jokia, joissa virta oli vienyt sillan mennessään ja joissa turvallisen ylityspaikan löytäminen saattoi viedä tunteja. Ja joka päivä satoi vettä. 

 

Mitä alemmas päästiin isommaksi South Hidden-joki muuttui ja sitä tiheämmäksi ympärillä oleva metsä jälleen sakeni. Lopulta puiden katveessa näkyi kulkevan polku, jota lähdettiin seuraamaan ja jonka kanssa leikittiin piilosta koko loppupäivän. Polku näytti olevan vanha ratsastusreitti, joka ajoittain katosi aluskasvillisuuden tai lumikinosten alle. Metsässä risteili myös paljon hirvipolkuja, joten joskus oli hankala tietää, mikä polku oli se oikea. Välillä kiivettiin metsässä pitkiä jaksoja jyrkkään ylämäkeen etsien oikeaa reittiä ja siinä vaiheessa GPS:kin olisi voinut tarvita. Hiki valui ja kroppa huusi apua. 




Mutta aina kun päästiin korkeammalle ja kun kasvillisuus oli matalampaa, meno tuntui hyvältä ja helpolta hienoja maisemia ihaillessa ja sadepilviä pakoon juostessa.
 

 

 

Reitti: Aldridge-joki – Weary-harjanne – Kananaskis Power Line-tie – Elk River-tie – Elk-sola – Upper Kananaskis-järvi – Three Isle-joki – Turbine-kanjoni – North Kananaskis-sola – Palliser-joki– Palliser-sola


Sumuisen ja sateisen Fording River –solan jälkeen oltiin takaisin länsipuolella vuoristoa ja jälleen seurattiin teitä ja  leveitä polkuja. Alamäki laaksoon oli pitkä, märkä ja pusikkoinen, mutta lopulta saavuttiin tulvivan Aldridge –joen rannalle. Sopivan ylityspaikan löytämiseen kului jonkin verran aikaa ja sen jälkeen jalkojen kuivatteluun vielä enempi. Tietä, jota pitkin meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa, ei löytynyt mistään ja niinpä meidän oli kiivettävä pusikkoista rinnettä ylös Vearyn harjanteelle tähyilemään mahdollista kulkureittiä. Tie häämötti toisella puolella harjannetta jokilaaksossa, mikä tiesi jälleen kerran laskeutumista rinnettä alas taistellen valtavien ja märkien oksien kanssa. Mikä painajainen, ei suositella kenellekään.



Elk Lakes ja Peter Lougheed –provinssipuistojen läpi kulkeminen oli helppoa ja nopeaa, vaikka vesi olikin monin paikoin korkealla, varsinkin Turbine-kanjonissa. 

Julien ja kartanlukuhetki sateessa

 

Maisemia kyllä kelpasi katella

 

Korkeammilla alueilla myös lunta oli edelleen paljon ja niinpä vaeltaminen ilman polkua oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Ylhäällä oli lisäksi kylmää, sormia paleli ja järvetkin olivat jäässä. North Kananaskis-sola tuntui kuin olisi saapunut keskelle pahinta talvimyrskyä. Myräkältä ei nähnyt eteensä eikä taivasta erottanut valkoisesta maasta.

Reitti: Spray-joki – Bryant-joki – Marvel-järvi – Wonder-sola – Magog-järvi – Og-järvi – Kalliolaakso – Kultainen laakso – Citadel-sola – Howard Douglas-järvi – Sunshine Village – Gondola-tie – Sunshine-tie - Trans-Canada-valtatie

Palliser-solan jälkeen saavuttiin Banffin kansallispuistoon ja toiveissa oli hyvät reitit ja nopea eteneminen. Ja joskus se oli sitäkin. Toisaalta oli selvää, etteivät puiston eteläosien erämaareitit olleet parhaassa mahdollisessa kunnossa ja myrskyn jäljet olivat näkyvissä Banffissakin. Vaellusta tehtiin käytännössä vedessä kävellen. Toisaalta puisto oli täynnä kuvan kauniita maisemia, kuten Marvel-järvi turkoosine vesineen.

 

 

Mount Assiniboine –provinssipuisto toi kauan kaivattua helpostusta vaativiin päiviin. Siellä kuljettiin korkealla, tundran peittämillä tuntureilla ja maiseman täyttivät vuoret ja jäätiköt. 

 Mount Assiniboinen provinssipuistoon saapuminen

 Magog- and Og-järvet

Puiston tuvalla nähtiin ihmisiä ensimmäistä kertaa viikkoon ja myrskyn vakavuudesta saatiin lopulta varmistus: kaikki erämaa-alueet ja puistot olivat suljettuja, tulvat olivat ankarimpia moniin vuosikymmeniin ja tuvan väki oli enemmän kuin ihmeissään meidän vaelluksesta myrskyalueen läpi. Henkilökunta hemmotteli meitä teellä ja kekseillä, jotka lämmittivät vatsaa ja mieltä uskomattoman paljon.



Mount Assiniboinen jälkeen kulku Banffiin oli helppoa, kunhan jokien ja kaatuneiden puunrunkojen yli selvittiin. 

Viimeiset kilometrit taittuivat moottoritiellä, kun silta kaupunkiin vievälle polulle oli huuhtoutunut pois eikä joen ylittäminen tullut kysymykseenkään. 

Kaupunkiin saapuminen tuntui kuin lottovoitolta ja kaupasta ostettiin paljon suolaisia, rasvaisia ja sokerisia herkkuja. Ne oli ansaittu!