Great Divide Trail -vaellus - Rutiinit, ruoka ja varusteet

Päivittäiset rutiinit

Rutiinien ylläpitäminen yleensä tehostaa vaellusta ja optimoi ajankäyttöä niin, että levolle jää mahdollisimman paljon aikaa. Meidän rutiinit vakiintuivat muutaman päivän jälkeen ja pysyivät lähestulkoon samoina alusta loppuun. Yleensä herätys tapahtui 6-7 aikaan aamulla ja ensimmäiseksi Julien haki ruokapussit roikkumasta tai leiripaikan säilöstä. Usein aamut olivat viileitä, joten aamiainen syötiin teltassa samalla pakaten varusteita rinkkoihin. Lopuksi teltan pakkaaminen ja hampaiden pesu, ja eikun reitille.

Peukku pystyyn aamiaiselle

Kaikki valmiina uuteen päivään

Juoma- ja vesipullontäyttötaukoja pidettiin sopivin väliajoin, riippuen ilman lämpötilasta tai reitin haastavuudesta. Aamupäivään kuului yleensä yksi välipalatauko ja lounasta nautittiin 1-2 aikaan iltapäivällä. Sen jälkeen välipalataukoja oli 2-3 riippuen päivän kilometritavoitteesta, reitistä ja siitä, kuinka kaukana oli seuraava kauppa. Välipaloja pyrittiin säästämään pahojen päivien varalle ja mitä lähemmäs seuraava ostoskerta tuli, sitä enemmän välipaloja saatiin nauttia. Suklaaennätys yhdelle päivälle oli 500 g luokkaa.

Tauko, kartan lukua ja suklaan syöntiä

Sulkaansyönti, vesipullontäyttö ja varpaiden tuuletus

Lisää varpaiden tuuletusta

Jalkojenhuoltotauko

Juomavedestä ei ollut pulaa ja vatsakin kesti "hyvin"

 

Lounastauko

  
Kun päivä oli pulkassa ja löydetty sopiva leiripaikka, Julien laittoi teltan pystyyn ja Piia valmisteli illallista. Ruoanlaittoon meillä oli mukana pieni puukeitin ja riippuen siitä, kuinka kuivia oksia sattui maasta löytymään, syömään päästiin joko hyvin nopeaa tai sitten vähän myöhemmin. 

Kun ruoka oli syöty ja tiskit tiskattu, ruokapussit pakattiin pois karhujen ulottuvilta. Hyvin varustetuilla leiripaikoilla oli pusseille erikseen varattuja säiliöitä tai köysisysteemejä, jotka helpottivat ja nopeuttivat iltavalmisteluita kummasti.


 


Yleensä meidän leiripaikkana toimi kuitenkin pala tasaista kangasta, joka satuttiin reitin varrelta löytämään ja tällöin ruoka laitettiin puuhun roikkumaan, mihin kului hieman enemmän aikaa ja energiaa. Joskus sopiva puu löytyi hetkessä, köysi saatiin oksan yli nopeasti ja oksa kesti koko ruokalastin painon hyvin. Näin pussit saatiin yläilmoihin ilman sen kummempaa taistelua. Toisinaan taas lähistöllä kasvoi vain kitukuusia ja sopivan puun löytämiseen kului paljon aikaa. Joskus taas valittu oksa oli liian heikko ja ruokapussit tulivat rytinällä alas kovien ponnistelujen jälkeen. 



Joskus pimeä ja kylmä yllättivät paljon ennen kuin iltavalmistelut oli tehty. Eikä kumpikaan ollut hyvällä tuulella.


 
Kun ruoka oli turvassa uteliailta kontioilta, pestiin hampaat ja sitten sukellettiin telttaan. 







Ennen nukkumaanmenoa oli aika venytellä, hoitaa haavoja ja rakkoja sekä hieroa kipeitä lihaksia, ja mahdollisesti korjata repeytyneitä housuja. Samalla nauhurilla tallennettiin päivän tarinat, kohokohdat, nurinat ja muistot talteen. Suosituimpia fraaseja olivat ”mikä painajainen”, ”olipa siellä niin kaunista”, ”taas on märät jalat ja kengät”, ”oispa enemmän suklaata, on nälkä”, ”ihanaa, kun ei oo ihmisiä missään” ja ”ei mitään hajua missä reitti kulkee”. Yleensä silmät suljettiin 10-11 aikaan.



Ruoka

Päivittäin menu vaihteli sen mukaan, mitä kulloinenkin kauppa tarjosi hyllyillään. Runko pysyi kuitenkin samana ja kalorimäärät näin suunnilleen tiedossa. Yleensä ruokaa kannettiin 15 päivän varalle, eli enimmillään hiilareita, proteiinia ja rasvaa kulki rinkassa 10 kg verran.

Aamiaiseksi syötiin mysliä, joka sisälsi vaihtelevan itse tehdyn sekoituksen kaurahiutaleita, erilaisia pähkinöitä, riisimuroja, kookoshiutaleita, auringonkukansiemeniä, kuivattua banaania sekä suklaa- ja maapähkinävoipaloja. Mysli sekoitettiin kaakao- ja äidinkorvikemaitojauheen sekä veden kanssa ja voi että se oli hyvää!

Lounaaksi tarjolla oli pähkinöitä (pari kertaa myös perunalastuja) ja kuivattua makkaraa. Alussa pähkinöitä ei millään saanut alas tarvittavaa määrä, mutta kun vaellus eteni ja nälkä kurni vatsassa yhä useammin, myös pähkinöistä tuli suurta herkkua. 



Illalliseksi keitettiin noodeleita, jotka sekoitettiin maustettujen pähkinöiden ja kuivamakkarapalojen kanssa, ja kruunuksi vielä loraus oliiviöljyä. Tätä ateriaa ootettiin kieli pitkällä koko päivä.




 

Päivittäinen menu viimeisteltiin välipaloilla, jotka olivat yleensä suklaa-, mysli- tai keksipatukoita, herkkuja! Ja vaikka tämä ruokalista ei alkuun kuulosta houkuttevalta, nälkäisenä kaikki maistuu taivaalliselta ja kurniva vatsa on paras ruokamauste. Meille upposi kaikki ja enemmänkin olisi mennyt. Jopa pähkinöitä.





Kauppapäivät, joita oli vaelluksen aikana yhteensä kolme, olivat kieltämättä vaelluksen yksi monista huippukohdista. Ei siksi, että ihmisten ilmoille olisi kaivattu vaan siksi, että perille tulo merkitsi aina yhden merkkipaalun saavuttamista. Ja samalla se tiesi rajoittamatonta energiatankkausta muutaman tunnin ajan. Kaupoista kannettiin kassikaupalla leipää, juustoa, hedelmiä, jogurttia, sipsejä, keksejä, limsaa, jäätelöä ja donitseja. Ja hetken aikaa olo oli kuin oikealla lomalla!

Tankkaus ja yöpyminen Banffissa

Lähtö Banffista

 Tankkaustauko Saskatchewanissa

 Herkkuja Jasperin tapaan

Lähtö Jasperista

Varusteet


Varustelista pyrittiin pitämään mahdollisimman yksinkertaisena ja kevyenä, jotta rinkan paino ei kasvaisi liian suureksi 15 päivän ruoan kanssa. 

Yleisesti ottaen varusteet kestivät hyvin ja valintoihin oltiin suurimmaksi osaksi tyytyväisiä eikä mitään liian yllättävää kamppeiden kanssa tapahtunut. 


Kun on vaelluksella yli kuukauden haastavissa olosuhteissa, voi hyvällä syyllä olettaa, että varusteet kastuvat, repeytyvät ja likaantuvat. Esimerkiksi vaeltaessa juoksukengillä tietää, että jossakin vaiheessa ne on matkan aikana uusittava. Toisaalta lenkkarit ovat kevyet ja kuivuvat nopeaa, mitä osattiin tällä reissulla arvostaa.

Piian ensimmäiset ja toiset kengät

Julienin jo edesmenneet kengät

Teltta kesti hyvin kaikenlaiset kelit

Korvissa soi ainainen ininä, sääskiverkko oli elintärkeä varuste

Ainoa isompi ongelma aiheutui kosteista olosuhteista. Ensin päälle iski myrsky, jonka ansiosta vedessä kahlattiin iso osa alkuvaellusta. Sen jälkeen vaellettiin useita päiviä lumessa ja lopuksi mentiin vielä läpi Willmoren suoalueiden, jolloin jalat eivät melkein kahteen viikkoon kuivuneet ollenkaan. Olosuhteet olivat liian rajut valituille vedenpitäville sukille, joten tulevaisuuden retkille pitänee etsiä muunlaisia ratkaisuja.

Märkää

Varusteiden kuivausta auringon alla

Sadeviitalla oli käyttöä, varsinkin kun karttaa piti katsoa sateen alla

Muuten varusteet siis kävivät läpi aikamoisen vaelluksen selviytyen haastavista reiteistä niin hyvin kuin veden, lumen, kivikkojen, ryteikköjen ja soiden läpi mennessä vain voi odottaa.

Great Divide Trail -vaellus - Missä mentiin? Osa 4

Jasperin kansallispuisto – Kakwan provinssipuisto – Grande Cache: 
400 km, 11 päivää, 10 400 m vertikaalista nousua 

 



Leiripaikat: Minnow –järven leiripaikka (Jasper) – Miette-järven leiripaikka (Jasper) – Moose-joen lähellä (Mount Robson) – Wolverine-leiripaikka (Jasper) – Jackpine-joen yläjuoksulla (Willmore) – Jackpine-joen keskijuoksulla (Willmore) – Morkill-solan leiripaikka (Willmore) – Cecilia-järven lähellä (Kakwa) – Côté-joen yläjuoksulla – Dry Canyon – Grande Cache


Reitti: Marjorie-järvi – Caledonia-järvi – Minago-joki – Minnow-järvi – Dorothy-järvi – Christine-järvi – Yellowhead-valtatie – Miette-joki – Miette-järvi – Centre-sola – Miette-sola – Grand-sola – Colonel-sola

Minnow-järvellä vietetyn yön ja pakollisten valtatiellä käveltyjen kilometrien jälkeen seikkailu alkoi jälleen. Jasperin kansallispuiston pohjoisreitit olivat monin paikoin märkiä ja mutaisia. Korkeampia alueita peitti valtavat keidasrämeet, joissa vesi nousi polviin asti ja pajupensaat ulottuivat pään yläpuolelle. Niiden läpi kulkeminen vaati lähitaisteluotteita ja harmitti, kun ei tullut pakattua viidakkoveistä mukaan. Kaiken lisäksi rämeillä oli mahdoton seurata minkäänlaista polkua ja paljon aikaa ja energiaa kului reitin etsimiseen rämeiden ylitysten jälkeen.

Myös vuoristomaisema oli erilainen verrattuna vaelluksen eteläosiin. Solat olivat matalampia ja kosteampia ja vuoret eroosion kuluttamia. Näkymien kauneudesta ei kuitenkaan tarvinnut tinkiä.

Reitti: Colonel-joki – Moose-joki – Steppe-joki – Moose-sola – Calumet-joki – Smoky-joki – Carcajou-joki – Chown-joki – Bess-sola – Jackpine-sola 


Mount Robsonin provinssipuisto muistutti maastollaan siitä, ettei tämän vaelluksen pitänytkään olla helppo. Pusikossa ja mudassa rämmittiin Moose-joelle asti ja kulku kävi vaan kamalammaksi. Ensin ylitettiin Moose-joki kolme kertaa samasta kohdasta ennenkuin oli varmaa, ettei kummallakaan puolella ollut polkua mitä lähteä seuraamaan. Kumpikin lipsui pohjan liukkailla kivillä ja viimeisellä ylityskerralla Piia kaatui voimakkaaseen virtaan onneksi kastellen vain päällä olevat vaatteet, ja pokkarikameran, jota kannettiin pikakuvia varten. 

 

Ja kerran haasteita ei vielä ollut tullut vastaan tarpeeksi, seuraavaksi edessä oli pahimman metsäpaloalueen ylitys ikinä. Alue oli täynnä pieniä ja isoja kaatuneita runkoja, joiden yli, ali ja ympäri meneminen korkeassa kasvillisuudessa vei uskomattoman paljon energiaa. Maassa kulki jokin polun tapainen, jota välillä pystyttiin seuraamaan ja joka kulki Moose-joen ylävirran yli noin kaksi miljoona kertaa. Ja sitten tultiin märälle suolle, joka lopulta nielaisi polun kokonaan. Eli vaellus jatkui märässä pusikkoisessa maastossa ilman merkittyä reittiä ja siinä vaiheessa oltiin molemmat fyysisesti ja henkisesti melko uuvuksissa. Pettymys oli suuri, kun päivittäistä kilometritavoitetta piti laskea, koska kulku ryteikössä oli niin hidasta.




Onneksi asteittain, hitaasti mutta varmasti, oltiin menossa ylöspäin ja pikkuhiljaa maa muuttui kuivemmaksi. Päivä oli sateinen ja sumuinen, mutta välillä keli selkeni ja Moose-solalla nähtiin ruskeakarhukin juoksemassa rinnettä ensin alas meitä kohti, ja sitten ylös meitä karkuun. Sen jälkeen kuljettiin jonkin aikaa Jasperin kansallispuiston alueella melko hyvillä poluilla ja ihasteltiin henkeäsalpaavaa näkymää Chown-jäätikölle.

Reitti: Jackpine-joki – Pauline-joki – Shale-sola – Shale-harjanne – Morkill-sola – Mount Morkill – Featherstonhaugh-sola – Featherstonhaugh-joki – Forgetmenot-sola – Forgetmenot-joki – Casket-sola – Casket-joki – Sheep-joki


Jasperin kansallispuiston taakse jättäminen oli helppo huomata. Polun yli kasvaneet pajut ja kaatuneet puut  eivät olleet mitään uutta, mutta äkkiä ylämäet kävivät jyrkiksi. Sitten saavuttiin Willmoren erämaihin, joissa koettiin kaikki mahdollinen mitä vaellukselta vain voi odottaa. Ensin saatiin ensiluokan näkymät Chown-jäätikölle (Julienin suosikkinäkymä) ja Jackpine-joen laaksoon ja yövyttiin alati ääntelevän jäätikön alla. 

 

Sitten edessä oli monta kymmentä haastavaa kilometriä Jackpine-joen varrella, jota peitti kosteat suot, tiheät pajukot ja paikoitellen mutaiset rannat. Polku katosi joka 50 metrin välein jokeen, joten suurimmaksi osaksi kuljettiin ilman.

Risukot eivät päästäneet helpolla läpi

Mutta sitten reitti kipusi korkeammalle ja ensiluokkainen polku kulki yli valtavien alppiniittyjen. Ympärillä avautui 360 asteen näkymät Kalliovuorille: huipuille, järville ja jäätiköille. Sinne olisi voinut jäädä pitemmäksikin aikaa.

Tietysti ennen pitkää reitti vei takaisin alas mutaisiin ja pusikkoisiin metsiin, mutta Willmore oli kaiken kaikkiaan koko vaelluksen suosikkipaikka. Varsinkin kun 11 päivään ei ketään muita näkynyt missään, ei edes kengänjälkiä. Siis varsinaista luksusta!

Reitti: Surprise-sola – Cecilia-joki – Cecilia-järvi – Providence-sola – Broadview-järvi – Kakwa-järvi – Broadview-järvi – Cecilia-järvi


Kun Surprise-sola oli kiivetty edessä avautui Piian suosikki näkymä: valtava vihreä laakso ja kallioseinillä jäätiköitä, lunta ja vesiputouksia. 

Sitten oltiinkin jo Kakwan provinssipuistossa, jossa vaihtelivat kosteat suoalueet korkeine pajukkoineen ja tundraniityt helppokulkuisine polkuineen. Vuoria peitti edelleen lumikerros ja niinpä sulamisvedet tekivät maastosta paikoin hyvinkin kostean, myös korkeammilla alueilla. Sääskiverkosta tuli viimein jokapäiväinen varuste, ininä soi korvissa taukoamatta.

Mutta kun Kakwa-järven leiripaikalle päästiin, kaikki muu unohtui. Great Divide Trail -reitti oli vihdoin kävelty loppuun, oltiin siis ”perillä”. Väsyneinä, ihmeissään ja ylpeinä istuttiin kannon päällä ja syötiin palkintosuklaat. Olo oli kerta kaikkiaan sanoin kuvaamaton.

Great Divide Trail -reitti (1200 km) kävelty!

 

 

Reitti: Côté-joki – Sheep-joki – Dry Canyon – Smoky-joki – Valtatie 40 – Grande Cache

Sitten aloitettiin vaelluksen viimeinen vaihe. Ensin edessä oli puskavaellusta kauniin Cecilia-järven ympäri, sitten kiivettiin ylös rinteiden toiselle puolelle. Siellä virtaavan Côté-joen alkua oli ensin vaikea havaita varsinkin ilman kunnollista karttaa, mutta niinkuin aina lopulta reitti löytyi. Joen seuraaminen oli hankalaa, kun maastossa kulki kunnollisen reitin sijaan vain pieniä hirvipolkuja. Mutta samalla edessä avautui valtavan kaunis vihreä laakso, joka oli kallioseinämien reunustama ja vaikka kulkua hidasti korkeat pajukot ja märkä maasto, vaelluksesta ei voinut kuin nauttia. 

Viimeinen iso joen ylitys, vettä oli vyötäröön ja virta melko menevä

Sheep-joelle tullessa eteen ilmestyi lopulta oikea polku, joka muuttui vain paremmaksi mitä edemmäs kuljettiin. Viimeinen päivä sujui melkein juoksunopeudella, kun alla kulki leveä ratsastureitti, ja Grande Cacheen päästiin vielä samana iltana. Ja yhtäkkiä reissu olikin ohi.



Alkuperäinen suunnitelma olisi vienyt meidät vielä eteenpäin Grande Cachesta, mutta terveydellisistä syistä vaellus päätettiin lopettaa tähän pikkukaupunkiin.

Likaisena sairaalan valkoisilla lakanoilla

Kun päätös oli lopulta tehty, olo oli ihmeellinen ja niitä tuntemuksia on edelleen vaikea pistää sanoiksi. Oltiin ylpeitä reissun saavutuksista, väsyneitä haastavista osioista, onnellisia upeista maisemista ja viimein valmiita sanomaan:  

”Tuli tuossa valloitettua Kanadan Kalliovuoret!”