Villi luonto
Se
oli vaelluksen alkua edeltävä yö, joka vietettiin yhdessä Watertonin
kansallispuiston eräleiripaikoista. Heräsin keskellä pimeää yötä outoon
ääneen, joka kuului teltan ulkopuolelta. Herätin Julieninkin
kuuntelemaan. Ääni kuulosti karkealta rääkäisyltä, joltain mitä ei ikinä
ennen ollut tullut vastaan. Siinä henkeä pidätellen kuunneltiin, kun
ääni kulki teltan ympärillä, välillä lähempänä, välillä kauempana.
Vähitellen ääni siirtyi kauemmas metsään ja lopulta jäljellä oli enää
järven rantaan rikkoutuvien aaltojen kohina.
Seuraavana päivänä puiston infokeskuksessa kerrottiin öisitä
kokemuksista ja henkilökunta vahvisti epäilyksemme: alueella oli useaan
otteeseen havaittu puuma kiertämässä leiripaikkaa ja sen ympäristöä.
Mitään ongelmia se ei puistossa ollut aiheuttanut ja meillekin se oli
vain terve muistutus siitä, kelle maat ja mannut kuuluvat. Ja sen
jälkeen pidettiin korvat hyvinkin auki.
-Piia
Varhain
vaelluksen ensimmäisenä aamuna heräsin siihen, että joku tai jokin nyki
teltan kangasta. Ensin luulin, että Piia potki jalkopäätä, mutta tyttö
vaikutti olevan vielä sikeässä unessa. Jotain muuta täytyi siis olla
tekeillä.
Nousin istumaan juuri sopivasti, kun iso käpälä raapaisi
teltan nurkkaa. Siinä vaiheessa molemmat oltiin täysin hereillä ja alkoi
kova metelöinti ja käsien taputus, jotta ilmiselvästi liian uteliaaksi
äitynyt kontio lähtisi lipettiin. Onneksi metelin lomassa kuultiin, kun
karhu rynnisti takaisin metsään, ja äkkiä oli taas hiljaista. Oltiin
lähellä luontoa, kirjaimellisesti.
-Julien
Oltiin
pitämässä aamupäivän paussia ja istuskeltiin kivillä polun vieressä.
Julien tuuletteli jalkojaan, istuen selkä menosuuntaan ja minä
nautiskelin myslipatukkaa. Siinä vilkaisin polulle päin ja yllättäen
sieltä jolkutti ahma meitä kohti. Minä vaan tuijotin äimistyneenä
yllättävästä kohtaamisesta, enkä edes pystynyt avaamaan suuta, ennenkuin
tämä hiljainen metsänelävä oli noin 2 metrin päässä Julienista. Sitten
taisin sanoa ”hei” tai jotain muuta älykästä, sillä ahma pysähtyi kuin
seinään, katsahti ylös minuun ja kääntyi juoksemaan pakoon minkä
kintuista ehti. Julien ehti juuri parahiksi kääntyä ja nähdä ahman
takamuksen katoamassa mutkan taakse. Sitten vaan istuttiin hiljaa, ja
mietittiin, mitä muuta kummallista ja hienoa vielä ehtisi tulla eteen.
-Piia
Yksi miljoonista jäljistä
Lumi

Neljäntenä
päivänä kiivettiin Barnaby-harjanteelle ja tarkoituksena oli seurata
sitä loppuun asti ja nauttia hienoista näkymistä harjanteen päällä.
Ennen pitkää kävi kuitenkin selväksi, ettei vaellus harjanteella ollut
niin helppoa kuin olisi voinut kuvitella.
Lumikinokset peittivät polkua
monin osin ja vaikka kinos suurimmaksi osaksi kantoi painomme, välillä
tuli vajottua vyötärön syvyiseen lumeen ja hiki tuli ylös yrittäessä.
Ja
luonnollisesti lumi peitti tehokkaasti myös polut, joten koskaan ei
tiedetty, seurattiinko oikeaa reittiä ja mitä edessä oli vastassa.
Välillä se oli rankkaa ylä- ja alamäkeä, välillä niin jyrkkiä seinämiä,
ettei auttanut muu kuin kiertää alempien pusikoiden kautta. Vaatteet
olivat märät lumesta ja hiestä. Ihmiset varoittelivat kovista
lumiolosuhteista, jos vaellukselle yrittää kesäkuussa. Noh, tuli
todistettua ihmisten varoitukset tosiksi.
-Julien
Myrsky
Vaellusta
oli takana viikon verran ja koko päivä oli ollut sumuinen ja sateinen.
Viimein saavuttiin Colemaniin, mutta suureksi pettymykseksi kylästä ei
löytynyt mitään ostettavaa, joten matkaa jatkettiin sokerittomin suin.
Pian taivaalle alkoi kerääntyä mustaakin mustempia pilviä ja vauhtia
lisättiin tuntuvasti, hyvällä tuurilla sateelta vältyttäisiin.
Pikkuhiljaa pilvet saavuttivat meidät ja sitten taivas repesi, ukkosen
jyrinä vihloi korvia ja maa tärisi. Vettä tuli niskaan enemmän kuin
kaatamalla, ja pian myös tie muuttui mutavelliksi. Lopulta tien vierestä
löydettiin sopiva paikka teltalle, joka pistettiin pystyyn
ennätysvauhtia. Sisään sukellettiin varmoina siitä, että parin tunnin
päästä myrsky olisi ohi ja seuraavana aamuna paistaisi aurinko
kirkkaalta taivaalta.
Parin
tunnin päästä sade ei ollut hellittänyt ollenkaan. Ei edes hitusen.
Koko yö meni torkkuessa ja sateen ropinaa kuunnellessa. Yön pimeinä
tunteina alkoivat epäilykset sään kirkastumisesta herätä. Lähellä oleva
puro kuulosti kasvavan huimaksi virraksi ja lopulta vettä tuli myös
teltan sisään. Lopulta kyseenalaistettiin koko vaelluksen mielekkyys,
jos sää jatkuisi tällaisena.
Teltan sisällä pysyttiin seuraavaan iltapäivään asti, eikä sade tauonnut
koko aikana. Meidän vaelluksen oli kuitenkin määrä jatkua, joten sateen
alla pakattiin kamat rinkkoihin ja jatkettiin matkaa. Myrskyn laajuus
ei tässä vaiheessa käynyt mielessä, haluttiin vain, että taivas
selkeentyisi jossain vaiheessa. Edessä ei pitäisi olla mitään
ylitsepääsemätöntä joka tapauksessa, vai kuinka?
-Piia
No
ei mitään ylitsepääsemätöntä, mutta melkein! Sueraavina päivinä
seurattiin myrskyn jälkiä erämaan halki ja niitä jälkiä riitti. Jokien
vedet virtasivat vuolaina tulvina. Vedet olivat huuhtoneet sillat, tiet
ja suuria osia metsistä pois ja polut täyttyivät virtaavista vesistä.
Niinpä vaellus oli myrskyn runtelemassa maastossa melko haastavaa.
Jokien ylitys oli ajoittainen vaarallistakin eikä jalkoja saanut
kuivattua moneen päivään. Lisäksi reittiä oli vaikea seurata
vedenpaisumuksen alla. Pikkuhiljaa kävi selväksi, ettei myrsky ollut
normaalia kesäsadetta, vaan jotakin vakavampaa oli ilmassa.
Kun
viimein saavuttiin Mt. Assiniboine –tuvalle ja tavattiin ensimmäiset
ihmiset viikkoon, uutiset olivat tyrmistyttävät. Myrsky oli ollut
vuosisadan pahin ja monet osat Etelä-Albertaa kärsivät suurista
vahingoista. Meidän vaellusta tuhoalueen läpi pidettiin melkein
mahdottomana, olihan poliisivoimat valjastettu tyhjentämään
erämaa-alueet vaeltajista. Kenenkään ei siis pitänyt olla lähelläkään
myrskyaluetta. Loppujen lopuksi olimme onnellisia siitä, ettei
vaellustamme keskeytetty. Onpahan ainakin yksi tarina lisää
kerrottavaksi.
-Julien
Vaellus ilman GPS:ää tai oppaita
Yksi suurimmista haasteista, joka tieten tahtoen haluttiin käydä läpi, oli vaellus ilman GPS-laitetta tai opaskirjaa, joka GDT:stä on kirjoitettu. Meillä oli vahva luottamus siihen, että minun Alpeilla hankitun vaelluskokemuksen ja molempien maantieteen koulutuksen avulla vaelluksesta suoriuduttaisiin suunnistamalla pelkkien kompassin ja tulostettujen karttojen kanssa. Ja oikeassa oltiin, vaelluksesta suoriuduttiin. Vaikka helppoa se ei ollut.
Muutama päivä myrskyn jälkeen, kun edessä ja takana oli kymmeniä vaikeita jokiylityksiä ja seurattiin puroja polkujen sijaan, vaellettiin vaihteeksi metsätielläkin. Tiedossa oli, että jossain vaiheessa eteen pitäisi tulla risteys. Maastossa risteili kyllä paljon pieniä hirvipolkuja ja isompia merkittyjä reittejä, mutta joko suunta oli aina väärä tai polku katosi lopulta alta. Oikeaa, pohjoiseen suuntaavaa reittiä ei vain löytynyt ja niinpä seuraavat neljä tuntia kuluivat jyrkkää mäkeä ylös kiivetessä, lumessa kahlatessa ja pusikoiden läpi taistellessa. Matkaa kertyi vaivaiset kymmenen kilometriä, mutta hikeä eritettiin senkin edestä ja kulkua siivittivät suomen, englannin ja ranskankieliset voimasanat. Kun toiselle puolelle rinnettä päästiin, eteen kuitenkin avautui selvä, merkitty polku, joka itse asiassa oli virallinen GDT-reitin osa, se ainoa, jota edelleen ylläpidetään. Syynä harhavaellukselle oli kartta, johon uutta reittiä ei oltu päivitetty ja niinpä ajauduimme väärälle puolelle rinnettä.
Tämäntyyppiset harhailut tuskastuttivat oloa jonkin verran, mutta loppujen lopuksi ja aina päivän päätteeksi todettiin, että olipa takana taas hauska päivä, pusikossa.
-Julien