Se oli vaelluksen alkua edeltävä yö, joka vietettiin yhdessä Watertonin kansallispuiston eräleiripaikoista. Heräsin keskellä pimeää yötä outoon ääneen, joka kuului teltan ulkopuolelta. Herätin Julieninkin kuuntelemaan. Ääni kuulosti karkealta rääkäisyltä, joltain mitä ei ikinä ennen ollut tullut vastaan. Siinä henkeä pidätellen kuunneltiin, kun ääni kulki teltan ympärillä, välillä lähempänä, välillä kauempana. Vähitellen ääni siirtyi kauemmas metsään ja lopulta jäljellä oli enää järven rantaan rikkoutuvien aaltojen kohina. Seuraavana päivänä puiston infokeskuksessa kerrottiin öisitä kokemuksista ja henkilökunta vahvisti epäilyksemme: alueella oli useaan otteeseen havaittu puuma kiertämässä leiripaikkaa ja sen ympäristöä. Mitään ongelmia se ei puistossa ollut aiheuttanut ja meillekin se oli vain terve muistutus siitä, kelle maat ja mannut kuuluvat. Ja sen jälkeen pidettiin korvat hyvinkin auki.
-Piia
Varhain vaelluksen ensimmäisenä aamuna heräsin siihen, että joku tai jokin nyki teltan kangasta. Ensin luulin, että Piia potki jalkopäätä, mutta tyttö vaikutti olevan vielä sikeässä unessa. Jotain muuta täytyi siis olla tekeillä.
Nousin istumaan juuri sopivasti, kun iso käpälä raapaisi teltan nurkkaa. Siinä vaiheessa molemmat oltiin täysin hereillä ja alkoi kova metelöinti ja käsien taputus, jotta ilmiselvästi liian uteliaaksi äitynyt kontio lähtisi lipettiin. Onneksi metelin lomassa kuultiin, kun karhu rynnisti takaisin metsään, ja äkkiä oli taas hiljaista. Oltiin lähellä luontoa, kirjaimellisesti.
-Julien
Oltiin pitämässä aamupäivän paussia ja istuskeltiin kivillä polun vieressä. Julien tuuletteli jalkojaan, istuen selkä menosuuntaan ja minä nautiskelin myslipatukkaa. Siinä vilkaisin polulle päin ja yllättäen sieltä jolkutti ahma meitä kohti. Minä vaan tuijotin äimistyneenä yllättävästä kohtaamisesta, enkä edes pystynyt avaamaan suuta, ennenkuin tämä hiljainen metsänelävä oli noin 2 metrin päässä Julienista. Sitten taisin sanoa ”hei” tai jotain muuta älykästä, sillä ahma pysähtyi kuin seinään, katsahti ylös minuun ja kääntyi juoksemaan pakoon minkä kintuista ehti. Julien ehti juuri parahiksi kääntyä ja nähdä ahman takamuksen katoamassa mutkan taakse. Sitten vaan istuttiin hiljaa, ja mietittiin, mitä muuta kummallista ja hienoa vielä ehtisi tulla eteen.
-Piia
Yksi miljoonista jäljistä
Lumi
Neljäntenä päivänä kiivettiin Barnaby-harjanteelle ja tarkoituksena oli seurata sitä loppuun asti ja nauttia hienoista näkymistä harjanteen päällä. Ennen pitkää kävi kuitenkin selväksi, ettei vaellus harjanteella ollut niin helppoa kuin olisi voinut kuvitella.
Lumikinokset peittivät polkua monin osin ja vaikka kinos suurimmaksi osaksi kantoi painomme, välillä tuli vajottua vyötärön syvyiseen lumeen ja hiki tuli ylös yrittäessä.
Ja luonnollisesti lumi peitti tehokkaasti myös polut, joten koskaan ei tiedetty, seurattiinko oikeaa reittiä ja mitä edessä oli vastassa. Välillä se oli rankkaa ylä- ja alamäkeä, välillä niin jyrkkiä seinämiä, ettei auttanut muu kuin kiertää alempien pusikoiden kautta. Vaatteet olivat märät lumesta ja hiestä. Ihmiset varoittelivat kovista lumiolosuhteista, jos vaellukselle yrittää kesäkuussa. Noh, tuli todistettua ihmisten varoitukset tosiksi.
-Julien
Myrsky
Vaellusta oli takana viikon verran ja koko päivä oli ollut sumuinen ja sateinen. Viimein saavuttiin Colemaniin, mutta suureksi pettymykseksi kylästä ei löytynyt mitään ostettavaa, joten matkaa jatkettiin sokerittomin suin. Pian taivaalle alkoi kerääntyä mustaakin mustempia pilviä ja vauhtia lisättiin tuntuvasti, hyvällä tuurilla sateelta vältyttäisiin. Pikkuhiljaa pilvet saavuttivat meidät ja sitten taivas repesi, ukkosen jyrinä vihloi korvia ja maa tärisi. Vettä tuli niskaan enemmän kuin kaatamalla, ja pian myös tie muuttui mutavelliksi. Lopulta tien vierestä löydettiin sopiva paikka teltalle, joka pistettiin pystyyn ennätysvauhtia. Sisään sukellettiin varmoina siitä, että parin tunnin päästä myrsky olisi ohi ja seuraavana aamuna paistaisi aurinko kirkkaalta taivaalta.
Parin tunnin päästä sade ei ollut hellittänyt ollenkaan. Ei edes hitusen. Koko yö meni torkkuessa ja sateen ropinaa kuunnellessa. Yön pimeinä tunteina alkoivat epäilykset sään kirkastumisesta herätä. Lähellä oleva puro kuulosti kasvavan huimaksi virraksi ja lopulta vettä tuli myös teltan sisään. Lopulta kyseenalaistettiin koko vaelluksen mielekkyys, jos sää jatkuisi tällaisena. Teltan sisällä pysyttiin seuraavaan iltapäivään asti, eikä sade tauonnut koko aikana. Meidän vaelluksen oli kuitenkin määrä jatkua, joten sateen alla pakattiin kamat rinkkoihin ja jatkettiin matkaa. Myrskyn laajuus ei tässä vaiheessa käynyt mielessä, haluttiin vain, että taivas selkeentyisi jossain vaiheessa. Edessä ei pitäisi olla mitään ylitsepääsemätöntä joka tapauksessa, vai kuinka?
-Piia
No ei mitään ylitsepääsemätöntä, mutta melkein! Sueraavina päivinä seurattiin myrskyn jälkiä erämaan halki ja niitä jälkiä riitti. Jokien vedet virtasivat vuolaina tulvina. Vedet olivat huuhtoneet sillat, tiet ja suuria osia metsistä pois ja polut täyttyivät virtaavista vesistä. Niinpä vaellus oli myrskyn runtelemassa maastossa melko haastavaa. Jokien ylitys oli ajoittainen vaarallistakin eikä jalkoja saanut kuivattua moneen päivään. Lisäksi reittiä oli vaikea seurata vedenpaisumuksen alla. Pikkuhiljaa kävi selväksi, ettei myrsky ollut normaalia kesäsadetta, vaan jotakin vakavampaa oli ilmassa.
Kun viimein saavuttiin Mt. Assiniboine –tuvalle ja tavattiin ensimmäiset ihmiset viikkoon, uutiset olivat tyrmistyttävät. Myrsky oli ollut vuosisadan pahin ja monet osat Etelä-Albertaa kärsivät suurista vahingoista. Meidän vaellusta tuhoalueen läpi pidettiin melkein mahdottomana, olihan poliisivoimat valjastettu tyhjentämään erämaa-alueet vaeltajista. Kenenkään ei siis pitänyt olla lähelläkään myrskyaluetta. Loppujen lopuksi olimme onnellisia siitä, ettei vaellustamme keskeytetty. Onpahan ainakin yksi tarina lisää kerrottavaksi.
-Julien
Yksi suurimmista haasteista, joka tieten tahtoen haluttiin käydä läpi, oli vaellus ilman GPS-laitetta tai opaskirjaa, joka GDT:stä on kirjoitettu. Meillä oli vahva luottamus siihen, että minun Alpeilla hankitun vaelluskokemuksen ja molempien maantieteen koulutuksen avulla vaelluksesta suoriuduttaisiin suunnistamalla pelkkien kompassin ja tulostettujen karttojen kanssa. Ja oikeassa oltiin, vaelluksesta suoriuduttiin. Vaikka helppoa se ei ollut.
Muutama päivä myrskyn jälkeen, kun edessä ja takana oli kymmeniä vaikeita jokiylityksiä ja seurattiin puroja polkujen sijaan, vaellettiin vaihteeksi metsätielläkin. Tiedossa oli, että jossain vaiheessa eteen pitäisi tulla risteys. Maastossa risteili kyllä paljon pieniä hirvipolkuja ja isompia merkittyjä reittejä, mutta joko suunta oli aina väärä tai polku katosi lopulta alta. Oikeaa, pohjoiseen suuntaavaa reittiä ei vain löytynyt ja niinpä seuraavat neljä tuntia kuluivat jyrkkää mäkeä ylös kiivetessä, lumessa kahlatessa ja pusikoiden läpi taistellessa. Matkaa kertyi vaivaiset kymmenen kilometriä, mutta hikeä eritettiin senkin edestä ja kulkua siivittivät suomen, englannin ja ranskankieliset voimasanat. Kun toiselle puolelle rinnettä päästiin, eteen kuitenkin avautui selvä, merkitty polku, joka itse asiassa oli virallinen GDT-reitin osa, se ainoa, jota edelleen ylläpidetään. Syynä harhavaellukselle oli kartta, johon uutta reittiä ei oltu päivitetty ja niinpä ajauduimme väärälle puolelle rinnettä. Tämäntyyppiset harhailut tuskastuttivat oloa jonkin verran, mutta loppujen lopuksi ja aina päivän päätteeksi todettiin, että olipa takana taas hauska päivä, pusikossa.
-Julien
No comments:
Post a Comment