Vaellus Kluanen kansallispuistoon oli meidän jäähyväismatka Yukonin erämaihin. Melko hiljaisen vaelluskesän jälkeen oli mahtava suunnata vuorille, vähän niinkuin olisi kotiin lähtenyt. Olihan tuo aikakin. Tällä kertaa mukaan otettiin raskaat rinkat ja paljon ruokaa. Tavoitteena oli treenata kroppaa vaelluskuntoon ja samalla testata lomilla olleita suunnistustaitoja. Tarkoituksena oli vaeltaa Donjek-jäätikölle ja seikkailla sen jälkeen muutama päivä reittien ulkopuolella.
Reissun alku olisi voinut alkaa paremminkin, sillä Subaru päätti juuri lähtöaamuna olla käynnistymättä, viimeistä kertaa. Matkaan päästiin siis päivä myöhässä ja suunnitelmista poiketen noin 150 km matka kansallispuistoon taittui liftaten.
Helpoksi ei kyydin saaminen osoittautunut, kun vasta illalla päästiin Haines Junctioniin ja puiston keskukseen hankkimaan tarvittavat vaellusluvat ja ruokasäilö. Viimeiset kilometrit reitin alkupäähän vietettiin parin punaniskan kyydissä, kuunnellen ohjeita karhujen varalta ("Ilman asetta siellä ei selviä, tai ainakin pitää olla kirves, jotta pystyy karhuja vastaan tappelemaan"). Vaikka hurjat karhutarinat ovat useinmiten liioiteltuja, varsinkin paikallisten suusta kuultuna, Piiaa pelotti oikein urakalla, kun ensimmäiset kilometrit taivallettiin tiheän pusikon peittämällä metsätiellä. Hämärän tultua pysähdyttiin tien varteen, harjoiteltiin telttakankaan laittoa ja lopulta nukuttiin korvat ja silmät herkkinä pienillekin äänille.
Aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana, ja alkukilometrit taittuivat helpohkosti metsäreittiä seuraten. Suunta oli koko ajan ylöspäin vuoria ja tundraa kohti.
Lopulta metsäreitti päättyi ja matkaa jatkettiin ilman polkua, ympärillä laajat vuorimaisemat. Välillä tuli rakeita.
Maasto oli tällä alueella märkää ja pehmeää ja kävelyä voisi verrata trampoliinilla kulkemiseen. Rinkan raskas paino alkoi todella tuntua jaloissa, mutta samalla hikeä pyyhkiessä olo oli mahtava. Tätä varten tänne oltiin tultu! Monen tunnin suolla tarpomisen jälkeen tultiin vihdoin laajalle jokiuomalle, jota seurattiin illan telttapaikalle asti.
Ilta oli tuulinen ja sateinen, mikä teki telttakankaan pystyttämisestä astetta haastavampaa, varsinkin kuin kyseinen suoja oli ensimmäistä kertaa meillä testissä. Julien selviytyi haasteesta erinomaisesti ja illallisen jälkeen kömmittiin hyvillä mielin makuupusseihin. Näin korkealla tuskin liikkui karhujakaan.
Auringon noustessa herättiin mekin ja ihailtiin aluksi kauniin kirkasta ja aamuista vuorimaisemaa. Aamupäivä kului alppiniityillä vaeltaen ja ohutsarvilampaita katsellen. Suunta oli jälleen kerran ylöspäin ja Hoge-solalle päästyä pidettiin suklaatauko.
Seuraavat tunnit vietettiin jyrkkää jokikanjonia alas kulkien, mikä tarkoitti isoilla kivillä kiikkumista ja ajoittain vedessä kahlaamista.
Lopulta iltapäivällä päästiin isompaan jokilaaksoon ja sieltä nopeasti itse Donjek-joen leveälle uomalle, jossa kävely oli helppoa ja vaivatonta. Onni oli matkassa, sillä navakka tuuli, joka nostatti hurjia pölypyörteitä laaksoon, puhalsi myötäiseen ja nopeutti osaltaan askellusta.
Samalla nähtiin ensimmäiset vilaukset Donjek-jäätiköstä, joka jo kaukaa näytti melko uskomattomalta. Koko päivä oli aurinoinen ja jopa helteinen, eikä syksystä tuntunut olevan tietoakaan.
Muutaman kilometrin jälkeen mutkitteleva joki katkaisi helpon kulkumme jokiuomalla. Koska virtaus oli liian voimakas ylitettäväksi, meidän oli kiivettävä uomaa ylös ja jatkettava vaellusta milloin metsässä, milloin pusikossa ja milloin ruohikolla.
Ajoittain vastaan tuli myös pieniä mutta sitäkin jyrkempiä joenuomia, jotka yhtyivät Donjek-laaksoon ja näiden ylittäminen vaati paljon hermoja ja voimia. Pusikossa rämpiminen onnistui "maisemat on kaiken tämän arvoista" -mantran avulla, vaikka päähän ottikin repiä uusia varusteita teräviin oksiin.
Mitä enemmän kello näytti, sitä ahkerammin tähyiltiin alhaalle jokiuomaan sopivaa leiripaikkaa etsien. Ja juuri kun sellainen löydettiin, löydettiin myös reissun ensimmäinen karhu, rannalla käveleskelemässä. Ei siinä auttanut muu kuin seurata, mihin kontio oli suuntaamassa. Kun se vihdoin katosi rantametsikköön, lähdettiin mekin etenemään, kovasti ääntä pitäen ja karhusumutteet valmiina kädessä. Paljon karhunjälkiä tuli alueella vastaan, mutta ei toista karhua. Kaiken varalta illallinen keiteltiin kuitenkin ylhäällä ruohikossa ja telttapaikka valittiin alhaalta läheltä jokea. Yö oli melko rauhaton, kuviteltuja karhun ääniä kun kuului milloin mistäkin pusikosta.
Tämä päivä omistettiin Donjek-jäätikölle. Jotta sen koko komeuden voi käsittää, täytynee se nähdä omin silmin. Ainakin sitä on vaikea sanoin kuvata. 
Näin isoa jäätikköä ei kumpikaan meistä ollut aiemmin nähnyt, ja sen valtava koko meni yli ymmärryksen. Lisäksi se oli todella turkoosinsininen. Ja koko ajan äänessä. Sen katseleminen tuntui, kuin olisi seurannut jonkin harvinaisen olennon elämää. Varsinkin, kun yllättäen jäätiköstä irtosi valtava jäävuori, joka jyrisi alas jäätikköjärveen luoden aikamoiset aallot. Me istuttiin tauolla tätä edessä aukenevaa henkeäsalpaavaa näkymää ihaillen ja kameran annettiin laulaa. Mihinkään ei ollut, kerrankin, kiire.
Kun useampi tunti oli vierähtänyt jäätikön reunalla oli aikaa jatkaa eteenpäin. Edessä oli monen sadan metrin kiipeäminen ylös Expectation-solalle, jossa maasto oli kivikkoista ja tuuli niin voimakasta, että lopussa piti kontata.
Oli hienoa päästä solan toiselle puolelle, jossa oltiin tuulen suojassa ja maailma oli yhtäkkiä hiljainen. Siispa sopiva paikka torkuille!
Iltapäivä laskeuduttiin alaspäin alppiniittyjä pitkin ja lopulta löydettiin tarpeeksi tasainen paikka leirille. Tuuli jatkoi ujellustaan, mutta yö oli muuten hyvä. 
Seuraava aamu alkoi heti isolla nousulla uudelle solalle, mikä lämmitti kropan sopivasti uuteen päivään. Näkymä solan toisella puolella oli suurenmoinen: edessä avautui valtava jokilaakso, jota ympäröivät värikkäät ja jyrkät vuoriseinämät ja vuorenhuippuja näkyi niin kauas kuin silmä kantoi. Miten pieneltä olo siellä tuntuikaan. Loppupäivä kuluikin Atlas-joen uomaa alas seuraten, kunnes saavuttiin Duke-joelle, jota lähdettiin puolestaan seuraamaan ylävirtaan. Kulku oli jälleen helppoa ja omiin ajatuksiin vaipuneina vaellettiin läpi maiseman, joka on epäilemättä yksi maailman kauniimmista. Illan tullen löydettiin mukavan pehmeä telttapaikka joenrannalta ja nukuttiiin yllättävän hyvin.
Seuraavana päivänä jatkettiin Duke-joen seuraamista ja useaan otteeseen kahlattiin virran tai useamman yli, jotta kävely olisi suoraviivaisempaa mutkittelevassa uomassa.
Päivää värittivät kymmenet jäätiköt, jotka kurkottivat vuoriseinämien yli tai roikkuivat vuorenhuipuilta alaspäin.
Iltapäivällä joen vesi nousi niin korkealle, ettei virran yli enää päässyt turvallisesti, joten jälleen kerran meidän täytyi nousta jokiuomasta ylös ja kulkea ajoittain tiheässä pusikossa. Hyvänä puolena mainittakoon mustikoiden löytäminen, mikäs sen parempi välipala. Huonona puolena olivat tietenkin, no, pusikot, varsinkin, kun sateen tullen ylle piti laittaa sadeviitta ja sitten rämpiä eteenpäin.
Ilta viileni nopeasti, mutta sopivan leiripaikan loytäminen vei aikaa melko mäkisessä maastossa. Kun taivaalle ilmeistyivät synkät sadepilvet, nukkuma-alustan mukavuus jäi taka-alalle ja päätettiin, että nukkua pystyy mäessäkin.
Yö oli melko tuulinen taas eikä mäkinukkuminen sittenkään osoittautunut hyväksi vaihtoehdoksi, joten eteenpäin lähdettiin aikaisin ja seurattiin auringon säteiden kipuamista vuorten seinämille. Jokiuoma suuntasi ylöspäin ja kasvillisuus pieneni sitä mukaa, mitä ylemmäs päästiin. Lopulta maasto oli pelkkää jäätikön muokkaamaa moreenia ja ennen keskipäivää saavuttiin reissun toiselle suurelle jäätikölle. Ei paha paikka tauolle.
Seuraavaksi suunnitelmissa oli kiivetä jäätikön vieressä oleva sola ja sitten laskeutua jälleen kerran alaspäin seuraten pientä jokilaaksoa. Tämä itse suunniteltu reitti veisi meidät melko suoraaan Kluanen yhdelle tunnetuimmista vaellusreiteistä ja sitä kautta takaisin isolle tielle. Kuten aina erämailla kulkiessa on kuitenkin varauduttava siihen, etta suunnitelmat voivat muuttua. Muutaman tunnin laskeutumisen jälkeen oli selvää, että jokiuoma oli liian jyrkkä turvalliseen laskeutumiseen, ja joen virta liian voimakas turvalliseen ylittämiseen, joten iltapäivällä meidän oli tehtävä vaikea päätös ja käännyttävä takaisin. Saman reitin kulkeminen tuntui turhauttavalta alussa, mutta kumpikin halusi suoriutua vaelluksesta ilman liian suuria riskinottoja. 
Ja olihan maisemat ympärillä hienot, vaikka ne oli jo yhteen kertaan nähnyt.
Yö vietettiin aiemmin kiivetyn solan lähellä, 2000 metrissä ja leiripaikan vieressä liplatteli jäätikköjärven aallot. Yö oli kylmä, varsinkin, kun aamuyöllä sadepilvi kulki leirin läpi ja jonkin aikaa telttakankaan sisällä satoi vettä. Totesimme, ettei uusien, superkevyiden varusteiden testaaminen ääriolosuhteissa ollut ihan se meidän juttu, ainakaan tällä kertaa.
Seuraava aamu oli hyvin kylmä ja vaellusta jatkettiin Duke-jokea alavirtaan, yllä kaikki vaatekerrat, mitä rinkkaan oli pakattu mukaan. Aurinko alkoi lämmittää kroppaa myohemmin ja pikkuhiljaa myös takkeja pystyi ottamaan vähemmäksi päältä. Vuoren rinteet olivat peittyneet yölla uuden lumen alle, ja kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Ja vaeltajilla hyvä mieli, vaikka tutun maiseman halki kuljettiinkin suhteellisen nopeasti.
Iltapäivällä edessä siinsi jo suunniteltu leiripaikka mutta pahaksi onneksi löysimme itsemme väärältä puolelta jokea. Auringon lämmössä vedenkorkeus nousi silmien edessä huimaa vauhtia ja meille tuli kiire kahlata toiselle puolelle, ennenkuin virtaus oli liian voimakas. Viime hetkellä Julien löysi tarpeeksi matalan kohdan, jonka yli päästiin kohtuullisen turvallisesti ja loppupäivä otettiinkin rennosti. 
Kostean ja kylmän yön jäljiltä kaikki varusteet olivat märkiä, joten ne leviteltiin joen rannalle kuivumaan ja pienessä purossa otettiin kylpy ja pestiin jopa vaatteet enimmistä pölyistä ja hiestä. Piia pääsi kuivattamaan kengät ensimmäistä kertaa neljään päivään. Sitten maattiin auringossa ja Julien taisi nukahtaakin. Vaikka mieltä painoi vielä vaellussuunnitelmien muuttuminen, kovin suurta murhetta oli vaikea kantaa. Varsinkin kun maha saatiin täyteen ylinmääräisistä eväistä ja telttakangaskin ilman kiirettä pystyyn. Tuuli koveni mitä myöhäisemmiksi ilta eteni, joten rauhallista yötä ei uskallettu toivoa.
Vaelluksen viimeinen aamu oli kylmin kaikista ja liikkeelle lähdettiin untuvatakit päällä, myös hieman väsyneinä hyvin tuulisen yön jälkeen. Edessä oli valtata nousu Dicskon-joen uomaa seuraten eikä kulkua auttanut ajoittaiset kanjonit, jotka oli kierrettävä kiipeämällä ylemmäs pusikkoihin. Mutta maisemat palkitsivat jälleen kerran, vaikka loppuosa solasta tarkoittikin melkein pystysuoralla kivikolla kiipeämistä. Eipähän ollut enää kylmä, eikä hienoista näkymistä puutetta.
Tasaisemmalle jokiuomalle saapuminen tarkoitti helppoa menoa loppupäivälle ja -vaellukselle. Kengät ja jalat piti kastella useaan otteeseen silti, kun mutkittelevan joen yli kahlattiin, ja törmättiinpä vielä yhteen karhuunkin matkalla kohti isoa tietä. Myöhään iltapäivällä lopulta saavuttiin tielle ja yllättäen saatiin hypätä asuntoauton kyytiin, jolla päästiin mukavasti Haines Junctioniin palauttamaan ruokakanisterit. Seuraavana aamuna liftattiin takaisin sivistyksen pariin, mieli täynnä uudenlaisia vaellusideoita ja haikeutta. Oli aika sanoa hyvästit.
